Mitä näemmekään! Katsokaa millaiset jättiläisviemärit halkovat silmän siintämättömiä sydänmaita. Katsokaa, kuinka syvät ne ovat nuo valtaojat, kuinka leveät ne ovat ja kuinka ilakoivat lapset venheillänsä hurjaa vauhtia soutelevat niitä pitkin alas järviin. Ellen erehdy, näen kokonaiset kanavat Valkeasta merestä Pohjanlahteen! Mutta ennen kaikkea huomaan, kuinka musta muta pursuaa viemärin ja sarkaojien liepeistä. Tuo väkevälle haiskahtava alkuvoimainen pohjamuta, joka luopi ihmeitä, heti kun ihminen siihen uskoo…
Se on vaatinut tuhannen vuoden epäilyksen ennenkuin Pohjolan kansa sen on uskonkappaleekseen julistanut. Kaatuneet ovat satojen vuosien esitaistelijat, suistuneet partoineen suo-ihanteensa liejuun, mutta se sama lieju on singonnut uusia taimia, ja lopuksi on ylennyt se tammi, jonka juuria ei enää poikki saada. Vihdoinkin, vihdoinkin siis ovat Fenno-Skandian karhusuot saatu kukoistamaan ja maan ministerit ovat lähettäneet tuhatpäiset sotajoukkonsa, sapöörinsä korpia kaivamaan ja kuokkimaan.
Katsokaa! Jättiläisröykkiöt rioja ovat kohonneet märän maan pintaan, nuo mustat möhkäleet ovat sitä maanalaista valtakuntaa, josta tulella ja tapparalla muodostetaan se maanpäällinen tuhatvuotinen valtakunta… Rytisivät tuonnoin rutimoraidat, jarruttivat julmat juurikkaat vääntyessään vesihiisien kynsistä, kahahtelivat kirkasteräiset turvekuokat ja helisivät lapiot. Nousivat ihmisten ilmoille uumenten pahat peikot ja surmansa saivat rotkojen pirut. Nauraen niitä ilkkuivat jätkät. Vuosisatoja näin raatajat ovat rähjänneet Suomen suurilla sudensoilla, sukupolvi sukupolven jälkeen jatkanut on esitaistelijain töitä, ei kukaan enää ole alistunut palvelemaan pölkkypomoja, usko savottaan on haihtunut, maahenki herännyt, suosielu virpenä vironnut, mustan mudan mullistajaa on ruvettu pitämään — ruhtinaan arvoisena…
Ajan silmät ovat auvenneet suurina ja kirkkaina!
Ja niin tullut on se päivä, koittanut se elokuun poutainen aamuvarha, jolloin maan ministerit, lentovaunuillaan ilmassa liitäen, julistavat Euroopan kansoille: Peräpohjola elää omistaan! Suomi ei Saksan suuruksia tarvitse. Tätä kansaa ei enää koskaan korpihalla kaada, sillä korpihalla itse on kuoliniskunsa saanut. Katsokaa sitä viljan runsautta!
* * * * *
Tosiaankin lainehtii viljameri niin pitkälle kuin silmässä siintää. Täytenään heiluvat tähkäpäät! Ja tämä kaikki on mustan mudan ansiota…
Antakaa silmäinne hivellä noita suloisia niittysarkoja. Se on maan ruhtinatarten viheriäistä samettia. Tuntekaa apilaan ja vihantarehun huumaava tuoksu! Se myös on suon siunausta, vuosisatojen uskon hapuilun huippu.
Kukkasia? Ruusuja! Sinisiä, punaisia, kullanloistavia unikkoja näen siellä, missä ennen kasvoi raate ja korte tai viheliäinen vaivaiskoivu. Kuka hoitaa näitä ihania yrttitarhoja? Kysykää Suur-Suomen neitsyeiltä, onko siitä jo montakin vuosisataa, kun he joukossa vaihtoivat Singerin ompelukoneen monipiikkiseen rautaharavaan ja käytäväkihveliin tai ryhtyivät pitämään pukutanssejansa Pohjolan paratiisissa!
Siellä missä muinoin koiranputki rehoitti, siellä nyt punoittaa erämaan Eedenin uusi omenapuu. Ja siellä missä nälkämaan "kuolemankoura" ennen kaamean varjonsa heitti kosteaan rotkoon, siellä nyt versoo villiviini tai kiipeää juhlallinen, jumalainen humalaköynnös…