Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta, mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme yksityisen työhön. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei kelpaa, maksoi mitä maksoi — "savotta" olla pitää, tuo siunattu — kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3 markkaa päivässä. Minä en kylvätä männynkäpyjä — mäntyjä vilisee ympärilläni liiaksikin — päinvastoin kaadatan puita päästäkseni liikaa metsää näkemästä.

Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut — häpeä sanoa — mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat, kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen, sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta. Jollette tiedä, mikä aari on, niin selitän — olen siinä määrin herrasmies itsekkin että vasta pari vuotta olen tämän tietänyt. Aari on ihannepalsta, ala, jolla voi ajatella ihannehuoneen sijaitsevan — 10 metriä kylkeensä, ja kymmenen aaria on siis kymmenen kertaa enemmän. Asuntopaikkaa valitessani tänne korpeen, muistan että oli kova kopina hehtaareista, kokonaisista satakylkisistä kappaleista, mutta jos kerran minusta sanottaisiin että sillä isännällä on niittymaata hehtaarittain, niin kuolisin ylpeänä pois tästä pahasta maailmasta…

Huomaan taas poikenneeni tekstistä. Iivana Karhu, Arhipan poika, siis otti tuon urakan, mutta viemäriojasta, joka ampuu neljäkymmentä metriä yli palstan, sovittiin erittäin ja taisinpa, koiravie, luvata kuninkaallisen palkan, 20 penniä metriltä.

Hän tuli lauvantai-iltana seitsemällätoista olevan veikkorepaleensa Riston kanssa, sai viitosen etukäteen, veneen lainaan y.m.s. Pyhä-iltana hän teki kuokkien ja lapioiden varret — minusta tuntui että Jumala vallan suopeasti katseli tätä sabatin puuhaa — ja viimeisteli niitä vielä maanantaiaamuna.

Niin — minulta on jäänyt sanomatta että itse olen riehunut insinöörinä tuolla korpipalstalla, linjoittanut kuin paras mosatramppari, pylvästänyt ja paaluttanut, mutta senpä sanonkin, että se vinkkelin otto on hiivatin tarkkaa työtä, enkä väitä etten senttimetrillä olisi erehtynyt. Suora kulma ryteikkökorvessa on paljon ihmeellisempi asia kuin liitutaulu matematiikan tunnilla klassillisessa valtion lyseossa. Tähdätessäni vinkkelipuulla pitkin korpea, en vähääkään muistanut "hypotenuusia" enkä "kateetteja", vai mitä ne nyt olivatkaan ennen. Kuinka ihmeen vähän "korkeampi matematiikka" siis onkaan tullut hyödykseni tässä elämässä, vaikka muistelen kandidaattitutkinnossa saaneeni arvosanan hyperbolain mittaustaidossa? Ja mitä merkitsevät kuutiojuuret ja logaritmit Ropakaarteessa? Siellä oli vettä viljalti, kun mittasin — ja käki kukkui kevätmetsässä, mutta minä syvennyin yhä mittaukseeni. (Kukkukoon käki, ajattelin — tai olkoon kukkumatta). Ja nytpä Iivana Karhu tottelee minun mittauksiani — ja on se sentään jotakin että saapi aikamiehen kulkemaan juuri omia jälkiään synkässä metsässä ja rapistelemaan pitkin ryteikköpuroa. Tässä nyt olkoon alkupuhelma päiväkirjaani.

* * * * *

14 p. kesäkuuta.

Kun menin sinne aamulla, niin savu nousi kuusen juurelta ja Risto poika keitti perunoita ja muikkua kattilalla. Olipa pojalla vaarallinen työ, sillä kattila saattoi milloin tahansa keikahtaa ja sammuttaa tulen. Iivana väänteli vielä viimeistä ruuvia kuokan varteen. Puhuttelin Iivanaa ja sain tietää että mies viime talvena oli vaeltanut tukkitöissä kaukana Kuolan rannoilla. Se mies oli nähnyt Lapin erämaita! Aijon vasta palata tähän asiaan, sillä nuo Vienanmeren rantamat huvittavat sitä, jonka uutistalo kantaa nimeä "Turjanlinna". Turjanranta näet häämöttää juuri siellä päin, missä Iivana on kulkenut…

Heti päivällisen jälkeen kävelin taas sinne työmaalle, kuten nyt sanotaan. Hämmästyin hyvänpäiväisesti: viemäriä oli jo kaivettu kymmenkunnan metriä ja musta muta hyllyi ja vesi virtasi. Iivana seisoi polviaan myöten vastaansa ryöppyvässä vedessä ja katkoi kirveellä maansisäisiä juuria. Työ siis kävi kuin kävikin.

Työ kävi! Niitynraivaus oli saanut luomiskäskynsä ja minä olen iloinen tästä. Ymmärtäneekö monikaan herrasihminen sitä kieltä, mitä nyt puhun? Enpäs ennen "kamarirunoilijana" olisi koskaan uskonut, jos joku minulle olisi sanonut, että minä kunnon isäntänä teetän niittytöitä, että varsinkaan raivautan raakaa korpea. Pitihän miehestä tulla pääkaupunkilainen lehtori — lehtori vähintään, "poetan gloriaseppele" leveän otsan ympärillä ja jambit ja anapestit ja Shakespeare ja Ibsen tai Anatole France piti hänelle olla luonnollisempaa kuin kaukokorvessa rypeminen näkemättä edes silinteripäistä parturinkisälliä. Piti? Vaan tässä seisoo se trubaduuri ja on huvitettu korven raa'asta raivauksesta eikä ole vuosikausiin kiusannut pegasustaan. Anteeksi että latelen latinaa. Pegasus? en edes muista, mitä se olikaan — olen ajanut talvet pitkät porolla, jaa, kenties pegasus onkin peura? — jos on, niin hyvä. Mutta sen sanon vieläkin että korpiniityn luomissanat ovat singonneet juuri tänä päivänä, vaikka pohjatuuli pauhaa.