Jos todella kävisi uhmamielin metsään, kiiltävä kirves korkealla, ja ruhjoisi jokaisen, joka estää tahtoisi? Jos todella houkutteleisi mukaansa kymmenen toveria: — pois alta virkavalta!? Mutta sehän olisi järjetöntä, se ei mitään auttaisi, sellainen mielenosotus leimattaisiin hulluudeksi ja hävyttömyydeksi — moisesta tuumasta oli tyystin luovuttava, vaikka sisua kirveli ja kapinan kynsiä kutkui…

Mitä siis? Ameriikkaanko? — Ei. Metsävahdiksiko? Ei ikinä! Kun muisti vain Konsta Kouhosen matelevan hahmon, tuntui pelkkä ajatus metsänvartijana olemisesta mahdottomalta.

Tukkipäälliköksikö siis? Hänelle oli jo tarjottu edullista paikkaa ja luvattu vapaa asunto vanhassa talonpoikaiskartanossa. Ei muka tarvitse muuta kuin hiukan ajella ja hiihdellä ukkoin perässä, tekaista kauppakirjoja ja poltella sikaria. Ja kesän tullen: asua ponttuulla, juoda kahvia, kuunnella ankraveeta ja soljua alas koskia kolisevain tukkien seassa… Mutta — Siinäpä se: luonto ei sitä sallinut. Koko tukkipuuha siveellisesti tympäsi — sehän oli toisen vahingolla hyötymistä, sehän oli talonpojan nylkemistä hänen tyhmyytensä ja velkakurjuuteen sortumisensa kustannuksella. Hänellä, Herkko Tapiolla, ei ollut sydäntä pukeutua tukkipomon turkkeihin pröystäilläkseen paitasillaan palelevien parissa.

Hän ei tahdo olla kenenkään renki eikä kenenkään herra!

Hän on heiluttanut punaista lippua suurlakkosyksynä, hän on laulanut vapauden virttä ja uskonut ihanteiden saavutukseen.

Mutta ihanteita ei voi saavuttaa Rämsänrannalla — ei ainakaan korpikodin ihannetta. Hullu mies, joka haaveksi kevätkäen kukkua, piilopirtin sinistä savutuprua, maan mullan väkevää lemua ja auringon kultaamaa rantahietikkoa!

Hullu mies, joka näki hirren putoavan metsäherran päähän ja toivoi virkavallan siitä masentuvan!

Virkavalta ei alene ennenkuin kansa nousee. Kansa ei nouse ennenkuin se — nostetaan.

Ja hän puhui itsellensä näin: Yksilö, Herkko Tapio, uhraa ihanteelliset mielitekosi yhteiselle tarkoitusperälle, luovu yksityispyyteistä!

Et saanut omaa kotia kaupungissa, et korvessa — oma kotisi onkin siellä missä koko sukusi elämän pettymys piilee.