Mutta yhtäkkiä hänen sisuksissaan kuohahti ja veri karkasi päähän. Hän oli sattunut silmähtämään ylös ensi luokan kannelle, jossa matkustajat kävelivät kaiteen varassa ja huvikseen katselivat alas kolmanteen luokkaan. Herkko Tapio oli ollut yläkannella äkkäävinään Fjalar Bergin, jota hän ei ollut kohdannut siitä saakka kuin oli linnaan viety. Ainakin oli hänen silmissään vilahtanut hyvin samannäköinen herrasmies kuin Rämsänrannan metsänhoitaja.
"Herrajumala, eikö pääse tuosta olennosta erilleen edes Ameriikan matkallaan? Vieläkö nuo välkähtelevät silmät vainoovat häntä meren aalloillakin?"
Hän tuli uudelleen pahoinvoivaksi ja vetäysi makuuhyttiin.
— Piru on laivassa! sopersi hän vaimolleen, joka häntä hoiteli. Ja hän selitti, kenet oli ollut näkevinään.
Hetu nauroi iloisesti:
— Ole hupsimatta!
Mutta itse hän päätti ottaa selon asiasta. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä. Kun hän tyttönsä kanssa yritti pienelle vakoiluretkelle ylempiin luokkiin, niin hänet mitä nyrpeimmillä haukkumisilla ajettiin takaisin. Ja kun hän laivapalvelijattaren välityksellä koetti saada tietää, oliko Berg nimistä herraa ylempäin luokkain matkustajaluettelossa, niin ei sekään onnistanut! Kolmannen luokan punatukkainen, kesakkokasvoinen tarjoilijatar tosin suostui pistäytymään ensi luokassa, mutta pian se sieltä pois pyrähti; itse kapteeni oli hänet yllättänyt terävästi huomauttamalla että pysyköön osastossaan:
"Kunhan yö tulee, hiivin sinne itse" ajatteli Hetu Tapio itsepäisesti, palaten huolestuneena miehensä hyttiin.
Herkko makasi kalpeana, kylmänhikisenä seljällään, tuijottaen komeron laipioon.
Laivakoneitten jyskeessä hän oli kuulevinaan kummallisen äänen: Kostatko? — kostatko? — — kostatko? ikäänkuin kyselee hirviö korvan juuressa herkeämättä takoen ja tingaten vastausta.