— Ei hän ole täällä! sanoi vaimo tyynesti. — Se kuuluu olleen… tykkänään toinen… olen ottanut selon! puhui Hetu läähättäen hätäyksissään että mies tosiaankin tekee tekosen ja pilaa koko Ameriikan matkan.
Herkko Tapio herkesi tempoilemasta, huokasi syvään ja nukahti väsyneenä mielenliikutuksesta.
Mutta läpi unenkin hänen aivoissaan vielä kuiskutti, jyskytti salaperäisen hirviön ääni: kostatko — kostatko — kostatko?
Hän makasi koko seuraavan päivän tuntien itsensä heikoksi toisten seuraan. Siirtolaisten laulut olivat ammoin vaijenneet, sää oli harmaa, merenselkä viluinen — alakuloisuus pyrki väkistenkin verhoamaan merellä matkustajain mielet.
Sillä aikaa kun vaimo ja tytär pysyttelivät välikannella, kiersivät makaavan miehen ajatukset omia teitään.
"Näin se nyt päättyi", hän ajatteli. "Minä luulin kykeneväni rakentamaan ihannemökin isänmaani helmaan. Jo nuorena älysin ettei työmiehen elämä kaupungissa voinut muodostua veren ja hengen vaistoiseksi vastineeksi. Minä kaipasin sisäistä rauhaa ulkonaisessa vapaudessa. Minä himoitsin runouden kultaa yksityisessä perhe-elämässäni. Minä haaveksin erakon jumalsyvyyttä humisevassa korvessa, kaukana suurmailman synneistä. — Kaikki on paljastunut katkeraksi ivaksi. Minä kompastuin ensimäiseen louheen, mitä eteeni sattui — metsäherraan. Minä löin työkirveeni, suomalaisen lepiskoni, samaan louheen. Minä kirosin pyhän kirouksen kuin Kullervo Kalervonpoika, jonka paimenleipään ilkeä emäntä oli kiven kätkenyt… Sitten tahdoin nostaa punaisen lipun mustien lippujen keskeen ja kuunnella ukkosen jumalan ääntä. Uskon kyllä että ennätin kylvää siemenet, jotka kerran tienohesta itävät — ikuisen kapinan virkavaltaa vastaan — mutta vihollisen linkooma kivi sattui taaskin vasten suutani ja minulta katkesi puhe. Vankeuteni vääryys huutaa ehdottomasti kostoa. Mutta nyt? — olen menossa pois ja Jumala tietää, saanko sitä koskaan tehdyksi…"
— Kostatko? kostatko? kostatko? jyskytti laiva ja Herkko Tapio kuuli taas tuon myrkyttävän, kiihoittavan äänen.
"Voin kuvitella", hän jatkoi ajatuksiaan, "miten siellä kotipitäjässäni nyt asiat kehittyvät. Metsähallitus palkkaa sinne yhä uusia forstmestareita. Hoitoalueita supistetaan, mutta puomirenkaita laajennetaan. Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia metsänvartijoita. Ja uudet metsänvartijat vuorostaan yhä uusia metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä, latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja linjasotamithiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen tärkeämpää! Ja kuka suurin herra koplassa ja kantaa suurimman palkan, se tekee vähin työtä, mutta tyhmän kansan mielestä on etuoikeus tyhjäntoimittajan puolella.
"Ne ovat siellä hyvin tolkussaan, siellä annetaan virallisia määräyksiä, tehdään kaikenmoisia mittauksia ja tarkastuksia, teetetään monenmoisia 'metsätöitä', ja täytetään kaikenlaisia lanketteja, lomakkeita ja lippuja, joissa vilisee sarekkeita mahdottomintakin tiedonantoa varten. Ja kaikki tämä on nyt olevinaan tuiki tarpeellista ja hyödyllistä, ja ympäristön täytyy äänettömänä kunnioittaa näitä toimenpiteitä. 'Vosmestari, vosmestari! — metsävahti, herra Vartija!' kaikuu kautta kylien eikä Rämsänrannalla kohtapuoleen enää arvioida ainuttakaan asiaa ilman ettei joku metsäviranomainen siihen pyri leimaansa lyömään. Ne elävät siellä kuin sinilakkiset ratsupamppukasakat kaukaasialaisessa aulissa syöden lampaanlihaa ja paimenten kokoomaa hunajaa, vallaten kaikki palvelukseensa. Se ei olekkaan vähäinen seikka Rämsänrannalla, jos ken on vosmestarin piika tai metsävahdin emäntä tai 'vosmestarin apulaisen sijaisen huushollerska!'. Sillä kaikki mikä metsäherroista heruu, on niin erikoisen mehuisaa. Ja kaipa siellä nyt oikein…"
Hytin ovi narahti ja vaimo tyttärineen astui sisään. Pikku Lyylin posket olivat sinervät kylmästä, äiti etsi ruokakorin ja pere rupesi aterioimaan.