Metsäherra palasi kartanoonsa ja alkoi peseytyä sekä muutenkin itseänsä siistitä.
— Kävi täällä taas asiamiehiä fosmestaria kysymässä, vaan minä sanoin ettei suinkaan fosmestarilla mitenkään tänä päivänä enää ole aikaa, ilmoitti piika sievästi, suu supussa ja silmät vilkuttaen.
— Sablar! sadatteli metsäherra kivertäen hienoja viiksiään peilin edessä. — Mitähän miehiä ne olivat?
— Ylijärven kylästä sanoivat olevansa. Leveranssipuista tai mistähän lienevät puhuneet.
— Puutoukat! Onkilierot! sanoi metsäherra keikauttaen päätään.
— Minä toimitin että jos fosmestarille ehkä passais ottaa vastaan niinkuin huomenna…
— Kuinkas Iida sillä tavoin meni sanomaan? Tietäähän Iida etten minä koskaan ota vastaan sunnuntaisin. Täytyyhän olla pyhärauha forstmestareillakin; kotihart… tai miten sitä suomeksi sanotaan.
— Fyi jes! siunasi piika itseään. — Kylläpä minä tosiaan olin pois suunniltani, vaan jos ne tulevat, niin passaahan taas sanoa että…
Mutta nuori metsänhoitaja näytti sangen närkästyneeltä pinnistäessään korkeata kaulusta ja keltaista kravattia kuikeloon kaulaansa.
— Iida olisi hyvä ja toimittaisi minun likaiset kaulukseni ja mansettini pesuun että saan taas lähettää kaupunkiin kiilloitettavaksi.