— Juu! Passaakos laittaa ne simsettirajit kanssa ryykerskalle?

— Ei! määräsi metsäherra ja meni virkahuoneeseensa.

Mutta ei hän montakaan minuuttia siellä viihtynyt. Tuntui että välttämättä piti päästä kylälle tuulotteleimaan — olipa tässä jo työn touhussakin oltu — ja kertomaan oikeille ihmisille, millaisia asiamiehiä juoksenteli hänen luonaan jo varhaisesta aamusta alkaen.

Ja hän sieppasi hopeahelaisen kävelykeppinsä ja punakelta-vuorisen ylioppilaslakkinsa ja sipsutteli kepeästi kuin tukholmalainen mamsseli keltaisissa jalkineissaan nimismiehen asuntoon, joka sijaitsi vain parin kivenheiton päässä, mutta syrjässä maantiestä, metsän siimeksessä.

— Tjänare!

— Stig in! Paina puuta!

— Tack!

— Hur' mår du?

Näin tervehtivät maalaisvirkamiehet toisiaan. Nimismies oli vanhapoika, hyvin lihava, tosin oluenjuoja, mutta hyvänsuopa ja mukava herra, josta talonpojatkin pitivät.

— Minä tulin vain pistäytymään, selitti metsäherra jatkaen keskustelua ruotsiksi, jota kieltä hän piti oikeutenaan käyttää nimismiehelle, vaikka nimismies Pykälä oikeastaan oli supisuomalainen ja suomalaisen koulun käynyt mies.