Mies, joka kiidätteli suksillaan pitkin kevätkierää, ajatteli puolestaan: "Kettu! Suuri kettu! Kuinka mieluinen asia sille mahtoi ollakkaan ukko raukan kuolema…"
Tapio ei tällä kertaa välittänyt omasta kiihtymyksestään, vaan mennä porhalsi hengästyksissään suoraapäätä metsäherran puheille välittämättä piiankaan estelyistä:
— Onko Metsähallituksella jotakin ohjesääntöä, jonka mukaan se menettelee?
— Onpa tietysti.
— Mikä se mahtaa olla?
— Mi… Minä itse…
— Siltä tosiaan näyttää. Hyvästi! Herkko Tapion silmät leimahtelivat siveellistä vihaa, vaan metsänhoitaja Bergin suurissa, tuijottavissa silmissä väreili kummallinen ilkku — ikäänkuin hän olisi salaa nauranut silmillään — ja kohteliaasti hän vastasi asiamiehensä hermostuneeseen hyvästelyyn.
Metsäherran ei tarvinnut luulla että hän, Herkko Tapio, tuli pyytämään armon aikaa! Ei, hän tahtoi vain nähdä virkamiestä silmästä silmään.
Oikeastaan ei häätö häntä paljonkaan liikuttanut, vaan ainoastaan se oma asia ettei talontekolupaa vieläkään ollut saapunut Metsähallituksesta. Nimismies Pykälä tosin änkytti — oli hiukan pöhnässä — että ei pitänyt hä-hätäillä, mutta näytti muuten jollakin tavoin aristuneen enää sekaantuakseen Tapioa ja metsänhoitajaa koskeviin asioihin. Herkko Tapio teki lyhyen lopun käynnistään päättäen vasta vältellä nimismiehen avun tarjouksia. "Yhtä luuta vuohen sarvet" hän ajatteli ja läksi tiedustamaan asuntopaikkaa.
Jo viikon kuluttua hän vaimoineen, lapsineen ja vähine tavaroineen muutti kamaripahaseen, yhteen kirkonkylän pikkuporvarien kartanoista, joka sijaitsi noin kilometrin päässä metsänhoitajan virkatalolta. Vaikka Tuuliniemi olikin ollut retuinen, tunsi hän nyt siitä luopumisen koskevan sydämeen varsinkin siitä syystä että kaipasi näkö-alaa Käkiniemeen, johon hän kotia haaveksi. Nyt ei hän kamaripöksästään nähnyt muuta kuin tunkioita ja halkopinoja.