Ukko Juntunen vain ajatteli, mutta ei sanonut halaistua sanaa, oven hän sentään taas nykäsi visusti kiinni koettaen olla kuuntelematta moottorin tykytystä. Vaikka kuuluihan pentele läpi seinänkin!
"Hupailkoot, kurnuttakoot yöt läpeensä kuin rupisammakot ja ulvottakoot koiriaan — mitäpä se kehenkään kuuluu!" Hän on jo vanha mies…
Mutta se kuului kuitenkin! Sekä ääni että itse asia.
"Ei niiden kanssa hyövää sanaa vahettaa!"
Kerran oli hän veneellä kyydinnyt ylimetsänhoitajaa, mikähän ollut lieneekään, vaan ei se ollut tiennyt senkään vertaa että mitenpäin puu metsässä kasvoi: tyvinkö vai latvoinko ylöspäin. "Vah-vörs-laa — tyvi?" Ja oikean överstivossakan olleen sanottiin. Pah!
Ukko Juntunen tahtoi olla mielessään kaiveksimatta aina samaa virkakuntaa — olihan niitä muitakin — mutta ajatukset lipuivat väkisten yhtäänne. Ja aina milloin metsäherran moottoriveneen tykytys näin kantautui hänen rantamökilleen, kävi hänelle suorastaan mahdottomaksi olla muistamatta tuon virkakunnan olemassaoloa. Ja kun kerran muisti, ei saattanut olla lekahuttelematta.
— On, on se pirukrattia! sanoa tömähti hän ääneen.
— Häh? kysyi eukkonsa.
— Itsekseni minä vaan…
* * * * *