Mutta ulapan äärellä, kaukana moottoriveneen takana, souteli illan tyvenessä yksinäinen venhe, missä istui yksinäinen mies. Hänen silmänsä tähtäsivät johonkin kiintopisteeseen venheen perän ylitse takaisiin maihin ja hänen venheensä liukui suoraan mutkailematta, mutta silloin kun hän käänsi päänsä tarkistaakseen suuntaa keulan edestä, välähti hänen mustista silmistään kummallinen kaiho, hiljainen, uneksiva tuska, joka värähteli myös suupielissä. Hän ei näyttänyt kuulevan muuta kuin omien airojensa loiskutukset eikä näkevän muuta kuin tarkistamansa kulkusuunnan. Moottorin tykytys, muikkuparvien väreily pintavedessä, lohien loiskahdukset korkealle ilmaan, kuikkien huikeat huudot, valkoisten kalatiirojen istunta luotokareilla ynnä rantasipin hätäinen lentely ja ruikutus — kaikki se näytti häneltä jäävän huomaamatta, ja mies vain souti suoraan, syvästi kiintyneenä omaan sisäiseen ajatukseensa. Vihdoin hän teki äkkikäännöksen salmen kupeeseen ja souti kaarteen pohjukkaan, vetäsi venheensä hiesikkoon ja sukelsi metsän peittoon.

Ja siellä, korkean havumetsän siimeksessä, piileksi kesäillan hiljaisuudessa käsityöläinen Herkko Tapio, hän, jolta talontekolupa Käkiniemeen kielletty oli ja joka kuitenkin yhä haaveksi oman kodin rakentamista vapaaseen korpeen…

Hänen sieluaan hivelee hyväntuntuvasti tämä metsän koskematon tiheys, luonnon puisto lumoaa hänen mielensä ajattelemaan alkuihmisen ja jumalihmisen elämää, hän kuvittelee erakon viisautta ja mailmasta poisvetäytyväisen sielun pelastusta sekä uskoo että hänkin, Herkko Tapio, on mahdollinen kaikkeen siihen, mitä on lukenut kirjoista — ja paljon enempäänkin. Hän tänne rakentaa temppelin, pyhän temppelin, jonka sinikaartuvassa holvissa ihminen nöyrtyneenä polvistuu salaperäisen alttarin juurelle ja uhraa kalleimmat uhrinsa! — hän tänne perustaa pyhäkön, jonka kynnyksen yli astuvat vain puhdistusta janoavat sielut…

Tuossa seisoo metsän isoisä, vanha, tikanreikäinen kelohonka. Kuin kuningas se siinä yhä seisoo ja hallitsee heimokuntaansa, joka tuhatpäisenä ympäröi vanhuksen. Ja kymmeniin tuhansiin nousee metsän lasten luku eikä maaemo väsy yhä uusia kohdustansa ilmoille kohottamasta. Kuinka valtava tämä metsän sikiäminen ja syntyminen onkaan!

Ja tuossa on se pitkä puu, jonka kylkeen on viilletty TTT — Tähän
Talonsa Tapio. Tai: Turhako Talon Toivo?

Herkko Tapio halaa puuta ja naurahtaa muistaessaan ilmiannon metsäherralle.

Eikö kirjoitus nyt merkinnekkin kolmea muuta sanaa: tunnottomat typerästi tuomitsevat?

Sitä virkasielujen mahdottomuutta käsittämään luonnonrakkauden oikeutta! Metsäherroille ovat kai metsät vain numeroita, mutta itse he ovat kysymysmerkkejä…

Nauttinevatko koskaan metsästä muulla tavoin kuin laskuopillisesti? Tuntenevatko sielunsa pohjalla niitä kummallisia värinöitä, jotka metsänkävijä tuntee? Pysähtynevätkö koskaan metsän juhlahuminaa taikka syvää huokausta kuuntelemaan? Saattanevatko milloinkaan itkeä ja iloita yhdessä metsän kanssa?…

Herkko Tapio viipyi kauvan metsässä, katseli kaikki paikat uudelleen, suunnitteli, mittaili, mielessään ponnisteli jotakin — ja mietti. Metsä lumosi hänet niin väkevästi että hän lopulta alkoi oudostella omaa itseään eikä tahtonut uskaltaa hiipiä pois siimeksestä, jossa käki kukkui.