Vasta kun hän taas oli venheessä ja souteli kesäisessä yössä takaisin kirkonkylään, heräsi hän arkiseen todellisuuteen kuullessaan moottorin äänen sivultapäin. Silloin hän alkoi airon pyyryjä puristellen soutaa vinhasti eteenpäin päästäkseen tarpeeksi etäälle moottorivenheen väylästä.
Mutta hän ei voinut olla kuulematta naisten kimeitä huudahduksia ja metsäherraseurueen ruotsalaista laulua.
9.
— Maat ovat herrain, taivas talonpoikain! opetti Ukonpirtin Juntunen. — Etkös sinä, nuori mies, sitä tiedä että Rämsänrannan metsiin ei myödä pääsylippuja känsäkouraisille, mutta pehmyt-peukaloiset niissä saavat juosta lirputella? Ja kun metsäherra sanansa syöpi niinkuin koira oksennuksensa, niin sillä tarkoitetaan jotta kansa kunnioittakoon esivaltaansa. Vaan jos tuota niinkuin talonpoikainen erehtyy, niin se merkitään rikosasiain rotokollaan. Hekkää…
— Mutta jos vieläkin yrittäisi? virkkoi Herkko Tapio vakavana, silmät lattiaan luotuina. — Ei yrittänyttä laiteta ja kokenut kaikki tietää, vastasi Juntunen. — Ja hoetaanpa vielä että vaivainen kaikki kokee ja kopeloipi. Sinnekkö sinä Käkiniemen puolelle…?
— Sinne! Sinne haluni vetää. Tuskastuttaa tämä toisten jaloissa rempalehtiminen.
— Eläkä puhu! Tunsin minäkin isäsi. Sama painajainen, esi-isäin perisynti, se Joopinkin metsäihmiseksi koulitsi. Vaan minkäs sai sydänalataudilleen lääkityksen? Esivallan käpylautaan mies mennä nuuskasi ja käpertyi kuin myrkynniellyt repo.
— Vaan minäpä aijonkin virallista tietä, huomautti Tapio.
Ukko Juntunen katsoi nuorempaansa ilkun pilke silmänurkassaan.
— Niinpä tietysti! Virallista tai puolivirallista tietä. Sitähän ne nykyajan orjat ajelevat. Vaan tulevaisuuden miehet palaavat samoille kinttuteille, joilla esi-isätkin kävelivät — se vain erotuksena että käveleksivät vähän isommissa joukoin…