Tapio kiristeli valkoisia hampaitaan, kun muisteli keskustelua metsässä. "Sanoiko se todella…?" "Ja kuinka saatoin sietää…?" "Mutta — eipäs enää tohtinut evätä!" "Vai suullaanko suosi ja sisässään vastaista suunnitteli?" — "Piruuttaanko sellaisen erojaissilmäyksen heitti? Ikäänkuin ilkkunut olisi…?"
Hän painautui metsään aikoen kulkea poikkimaisin kylää kohti.
Metsässä ei ollut minkäänlaista tietä.
"Pilkotanpa polun ja rastit rakennan" hän itsekseen ajatteli: "jotta vastakin osaan" ja alkoi kirveellään tehdä merkkejä vikanaisiin puihin.
Ja hän kulki yhä edelleen pilkkoen ja rastien.
Ilma oli myrskyinen niin että puut suhisivat. Harmaat, kolmisatavuotiset kelohongat, metsänsisäisellä korkealla vaaralla kaukana järven rannasta, pitivät juhlallista huminaa. Metsän kävijä poikkesi pisimän hongan juurelle ja painautui tyveä vasten.
Ja siinä hongan huminassa, omia asioitaan hautoen, hän oli kuulevinaan korven kuiskauksen:
"Uusi aika on tulossa!" kohisi korpi. "Hongan juuri, ajan lapsilta kielletty asuinsija, on kerran kokoova ympärilleen tulevaisuuden orjat. Aukenee uusi vapaus! Yhteiskunnan johtajat iloitsevat jokaisesta kaupunkilaiskansalaisesta, joka palajaa esi-isäin elintapaan ja asettuu metsään. Metsässä piilee kansojen terveys… Oo te herrat, jotka myötte kansan onnen voimakasvut enin tarjoovalle ja luulette puhdasta kultaa kokoovanne! Tulevaisuudessa te säätynne tekoja häpeätte ja kylvätte kyynelsilmin raiskattuja kankaita. Aika on tuleva, jolloin jokainen elämän kaipaaja löytää kotinsa luonnossa."
Metsä humisi, pilvet hulmusivat korkeudessa…
Kuinka kauvan mies mietteissään näin lieneekään nojautunut humisevan hongan tyveä vasten! Hänet havahdutti ryske ja jyske, joka tuulen kantamana kuului sieltä, mistä hän äsken oli tullut.
Herkko Tapio herkisti korviaan ja hänen sydämensä alkoi pahaa vaistoten vavista: