"Kuka siellä —? Mitä ne siellä taas tekevät — hänen metsässään?"
Hän alkoi juoksujalkaa palata takaisin Käkiniemeen. Kuta lähemmäksi ehti, sitä kovemmaksi paisui ryske rannikolla.
"Siellä isketään monilla kirveillä! Kuinka se on selitettävissä? — heti senjälkeen kun metsänhoitaja on tarkastanut paikan ja luvannut torpan tilan?"
Henkeään pidättäen hän kuunteli, kuinka puolikymmentä puuta hirveällä rytinällä melkein yhtaikaa kaatui Käkiniemessä.
Ne olivat pisimpiä, suorimpia puita, jotka kaatuessaan tiheässä metsässä pyyhkivät tieltään toisten puiden oksia ja silpoivat kuoria alle sattuvista rungoista. Jokaisen kaatuvan puun rytinä järkytti Herkko Tapion sydäntä…
Metsän varkaita? Olkoot keitä hyvänsä! Mutta hän tahtoi pelastaa omat oikeutensa! Hän estää, jumaliste estää — raiskauksen.
Hän juoksi ja läähätti ja saapui ensimäisen puunkaatajan lähettyville.
— Kenenkä luvalla te täällä…? rupesi hän kiihkeästi tiedustamaan, mutta sanat katkesivat hämmästyksestä, kun hän puun takaa tunsi Konsta Kouhosen pörröisen pään, jossa kiilui pari pientä karhun silmää.
— Mitä tämä tietää? Kuinka sinä, senkin vihtahousu, takaisin kerkesit? Ja kenenkä luvalla täällä vastikään tarkastettua torpantilaa hävitetään? Häh?
— Kenenkäkö luvalla? särähti Kouhonen ja äänessä oli ilkeätä uhmaa.