Miehet eivät tahtoneet puhua sen enempää, vaan ikäänkuin odottivat että ukko Juntunen, tunnettu jarauttelija, nytkin jotakin sanoa jarauttaisi. Ja hän tekikin sen tavalla, joka tuntui. Viiletti pieksunvarret menemään uuniloukkoon niin että pamahti, kohosi jakkaraltaan ja, oikaisten leveän selkänsä suoraksi kuin vanha krenatööri, nyrkit puristuksissa kupeilla ja silmät rävähtämättä tähdäten ulos järven selälle, puhkesi puhumaan:
— Vai mehtäherra ja honkahallitus! Tässäkin pitäjässä on ollut mehtäherraa, vosmestaria, taksaattoria, templuria, kontuhtööriä, revissoria, mittaria, syynäriä ja leimariherraa sen seihtemänlaista. On ollut aatelismiestä ja paroonia, parempata ja huonompata sorttia. Tässä seuvuin ovat puolensataa vuotta ahertaneet ja tyhjäntoimituksesta palkankorotusta naukuneet kuin mehtäkissat. Jos ovatkin joskus pilkan puuhun lyöneet köyhän moukan hyväksi, niin moukan niskaan se puu on romautettu ja kuinka monta typerää raukkaa lieneekään käräjissä kärvennetty tahikka linnassa laihutettu mehtän raiskuusta — muka ja luvattomasta talonteosta — muka. Niinkuin kanat ne tässä ovat kaakattaneet ja nokkaviisauttansa mailmalle julistaneet. Yksi laulanut yhtä nuottia, toinen toista. Jos ylimehtäherra lupasi — äläpäs nuolase ennenkuin tipahti, alimehtänhoitajapa ankarasti kielsi, mutta päähallitus vasta rokat keitti, sotkut sekoitti, paperit viivytti eikä ilmoisna ikänä ratkaissut. Sait kuolla kirves kopraan ruununlinjalle, oman lantasi päälle. Kyllä sitä oli taksaattoria, vaan ei ollut taksaa minkään näköistä. "Juu-to, jaa-to, nietu nietu, kostar kolme markkaa, eikä hakkaka sitä puuta!" — ja raipat selkään. Jos sai naapurin Jussi haravapii-puita, niin eipäs saanut vieras Mikko. Viikolle myötiin viidelläkymmenellä pennillä — Matilta markka perittiin, vaan Kallelle ja Kaaperille ei annettu kymmenelläkään ruplalla. Heh helekkarissa sitä leveranssipuun ryminää, ei sitä kehtaa muistellakkaan. Mielivalta leimarina mekasteli eikä mikään Esivalta. Jos arvasi Antti asianmenon — kelpasi viina Wimperille, partakyynärä pahalle miehelle. Vaan mehtävarkauksista — älä ole tietäkseskään! Äveriäimmät isännät silloin rosvopäällikköinä riehkasivat — kokonaiset kylät koplassa olivat… vaan vorsmestarit, lempsatin lampaat — ei uskalleta ilmiantaa, jotta ei hallitus kauhistuisi — niitä pienimiä syntisiä vain hissukseen hirttelivät… Entäpäs sitte ne suuret mehtävalkiat, akkain maalimanlopun liekit? Miljoonien ja kymmenien miljoonien markkojen arvosta paloi tässä takavuosina ruunun mehtiä. Kuka juupeli sytytti? kysyttiin ja mehtäherrat vinkuivat kuin vintiöt ja panivat kapulat kiertämään. Minäpä sanon ja sanoa uskallan jotta Metsähallitus itse sytytti metsänsä ja hävitti kansanvarain miljoonat. Sitä lyytä nähkääs että asettui köyhän kansan asumavapautta vastustamaan. Jos virittikin valkian mehtäsaunan nokinen poika, niin Jumalan kostostapa uhrirovion rakensi, mutta Mehtähallituksen tiliin se kaikki lankesi. Ja lankiaa eilleen…
Semmoista se oli mehtäherruus takavuosina Rämsänrannalla!
Ukko Juntunen keskeytti puheensa ja astui arvokkaasti piippuaan kopistelemaan lieden ääreen. Auki jääneen oven kautta kuului yhä etenemistään etenevän moottorin sykytystä. Ikäänkuin sietämättä tuota ääntä korvissaan, meni ukko Juntunen juhlallisesti nykäsemään oven kiinni ja, kääntyen selin oveen, jatkoi puhetta seisaaltaan:
— Vaan vaikka entinen metsänhoito menikin miten milloinkin sattui, niin mitenkuten sentään suoriusi kansa siihen aikaan herrain kynsistä. Eikä niillä ollutkaan siihen aikaan niin pitkät kynnet! Mutta nykyisen Mehtähallituksen, tämän nykyisen vossakka-laitoksen kanssa ei pirhanakaan pärjää. Se on ihan kuin tämän-ilmanen myrkky sanottuna vanhan kotikylän sanaan. Venähellä kuulostaa olevan santarmilaitos, vaan Suomenmaassa on ilmiantaja-urkkija kohtapa joka kuusen juuressa. Et saa närettäkään piipunrassiksi taittaa. "Äläkä ota sompasauvaa, poika, muuten sakotetaan!" Ei saa hakea halkopuuta metsästä, vaan rapalammin pohjasta. Ei sovi kärttää rakennushirttä sieltä, missä sen itse olet löytänyt. Ja maata ja kontua saunasi sijaksi älä kyselekkään, vaikka mehtämaita näissä yksissä hoitoalueissa on enemmän kuin mehtäherran patiinijalka elämän päivinä kävellä kehtaa. Mutta tukkiyhtiöille, niille saakurin vihtarenkaille nyt ruununmetsät raiskataan. Rahaa tulla pitää — ja rapiasti, kun verkonsilmukoita yhä tihennetään. Kätyri verkkoa! Sinä herra, minä herra, kumpi meistä kontin kantaa? Tässä alkaa kohta joka kolmas mies olla mehtävahti tai muu tirehtööri. Ja eikö tuota vainen minunkin pitäne vielä ikäloppuna ruveta mehtäherran koiranhäntäin paimeneksi?
Ukko Juntunen potkasi oven auki ja pistäysi nurkan taa tuulottelemaan. Onneksi ei korva enää erottanut huvimoottorin ääntä, sillä tuuli oli ruvennut kiihtymään ja idästä nouseva pilvenlonka ennusti ukkosensadetta.
Someronvetäjät alkoivat valjastella hevosiaan ja työntyivät vähitellen, toinen toisensa jälkeen, kärryissään seisten ja tupakkaa tuprutellen, pitkin kivenkolisevaa metsätietä suurelle somerokuopalle valtatien laitaan. Härkönen siellä kuului huutaa huikkasevan kaikuvalla kankaalla:
— Se tuo Taavetti Juntunen sietäisi lähettää yli tirehtööriksi
Helesinkiin!
2.
Rämsänrannan hoitoalueen metsänhoitaja Fjalar Brynolf Berg oli yksi niitä tuhansia ruotsivoittoisia virkamiehiä, jotka historian jumalatar on siroittanut ikäänkuin kukkasiksi suomalaisen kansan keskuuteen. Isoisä oli ollut panimomestari rantakaupungissa, mutta mamman sukunimi alkoi af-illa ja myös pappa vainaja oli ollut oikea gentlemanni pikkukaupungin fiskaaliksi. Perheeseen oli sen loistoaikoina kuulunut kolme poikaa ja kolme tytärtä ynnä kuusi jalorotuista koiraa. Poikain nimet Bror Allan, Sven Viking ja Fjalar Brynolf olivat yhtä somasti valikoidut kuin tyttöjenkin nimet: Gurli, Saga ja Kitty Lilla. Kaupunkilaiskodin särkyessä olivat fiskaalin pojat kaikki pelastetut virkaurille ja myös fiskaalin neidit olivat mainiosti menneet kaupaksi hallinnollisille virkamiehille. Koiralauman hajaantuminen sitävastoin oli muodostunut traagilliseksi, kun näet esimerkiksi Grefve Creutz oli joutunut Gurli tohtorinnan mukana Ahvenanmaille, mutta Trollhättan veli Fjalarin matkassa raahattu Lappiin saakka. Kuukausimääriä nuo jalorotuiset olivat toinen toistaan ikävöiden ulvoneet, toinen Itämeren kaljuilla kallioilla häntäänsä kieputtaen, toinen Inarin jäisillä rannoilla paleltavia käpäliään nostellen, josta koirain kohtalosta oli kestänyt vilkasta kirjevaihtoa sisarusten kesken. Vihdoin oli tauti ja susi tehneet lopun Trollhättan paran ikävästä, mutta Fjalar herra oli oitis hankkinut sijaan parin, josta toinen oli kennelklubin kunniamitalin saaneen Birger Jarlin rintaperillinen.