Kun hänet sitten Lapista pitäen määrättiin vakinaiseksi metsänhoitajaksi Rämsänrannan hoitoalueeseen, piti hän, Fjalar Berg, forstmestaritraditsiooneihin kuuluvana saapua virkaansa täyttämään kolmen jalorotuisen koiran kanssa, joilla — kuten pappa vainajankin koirilla — oli sukkelat nimet: yksi oli Bismarck, jota kutsuttiin Bis, toinen oli Bonde, jota myös sanottiin Simplicissimus ja kolmas — Glory, jota piikaihmiset pitivät pelkkänä "Loruna".
Niinkuin yleensä metsäherroilla oli Fjalar Bergillä tapana valitella töittensä paljoutta. Matkalaskun kirjoittaminen pani hänet sellaiseen tiukkaan tunnelmaan ettei mies sanonut voivansa päästä päiväkausiin tikahtamaankaan paikaltaan. Virkatehtäväinsä rasituksia hän enin valitteli silloin, milloin leimausretkelle aikoi. Joka päivä hän näet aikoi näyttäen ylenmäärin viran tärkeältä, rypistellen hermostuneesti kulmiaan ja haaveellisesti sivellen leukahaiveniaan, jotka eivät ajelemallakaan ottaneet pensastuakseen parraksi. Tätä harrasta aikomusta saattoi kestää viikkokausia, mutta merkillisesti aina sattui esteitä. Milloin oli ilma sopimaton niin ettei "hullukaan" voinut lähteä mokomassa "orkaanissa" tai "Siperian pakkasessa", milloin oli keli niin kelvoton ettei "pirukaan" hiihtänyt; milloin taas ei voinut siitä syystä lähteä että "ylimetsänhoitajalta luultavasti tulee kirje perjantaina" taikka ettei "suutari juutas" ollut saanut saappaita valmiiksi, tai oli leimausretki lykättävä tuonnemmaksi syystä siitä että Bismarck oli nyrjähyttänyt toisen takajalkansa. Vihdoin hän sentään kuitenkin sai käyneeksi leimaamassa ja silloinpa koko pitäjä puhui, mainiten sen jonakin melkein ylönluonnollisena, iloisena ja hyvääennustavana uutisena että "Pärki on mennyt templuuseen Hölmösperälle". Vielä viikkokausia jälkeen, kun leimaus oli tapahtunut, keskittyivät sekä ukkoin että akkain pakinat noihin merkkipäiviin, jolloin nuori herra Berg oli ollut virkaretkellä, ja saatettiinpa lapsen syntymä tai kuolema ilmoittaa papinkansliassa vetoomalla siihen tosiasiaan että "sehän tapahtui sen tiistain eillusviikon perjantaina, jolloin vosmestari oli ollunna templaamassa niitä Rääpys-Heikin puomipuita". Itse Fjalar Berg oli myös mies mielestään aina kun oli palannut moiselta leimausretkeltä. Hän viheltää sihisteli leuka pitkällä ja kakisteli kurkkuaan aivankuin vaalisaarnan pitänyt rovasti, vuoroin oikoi pitkiä saapasvarsiaan, vuoroin suuteli Glorya komentaen sitä ranskaksi makaamaan sohvalle, ja oli siinä määrin hyvällä tuulella että puheli Bondelle silkkaa suomea nimitellen sitä sekä hölmöksi että moukaksi. Mutta Bismarckin kanssa nuori forstmestari suorastaan ulvoi kilpaa ja suostui makaamaan tuliaisyön tuon ison koiravötkäleen kanssa saman peiton alla.
— Bis, kära vän Bisss, couche här! puheli hän koiralleen, sekä sitten kun koira oli painanut suuret lotkakorvansa päänalusta vasten ja oikaissut pitkät koipensa raidille, lisäsi ruotsiksi, taputellen ja hyväillen:
— Tottakai valtiokanslerin sopii nukkua valtion metsänhoitajan kanssa samassa sängyssä!
Eikä "Saksan rautakanslerilla" todellakaan näyttänyt olevan mitään sitä vastaan että forstmestari luovutti puolet sängystään hänen jalosukuisuudelleen, vaikka tapahtuihan tosin joskus että aamuyön tuoksussa metsäherra unhoitti toverinsa korkean arvon kiskomalla sen korvista alas sängystä ja ajamalla Bismarckin kauhealla karjunnalla ulos pihalle. Silloin sai rauhallinen Bonde ynnä pieni, keimaileva Glorykin kyydin ulos, vaikka niillä kummallakin oli oma korkea vuoteensa molemmin puolin isäntänsä sänkyä.
Silloin kun koirien koivet sattuivat säilymään nyrjähtämättöminä eikä myös ilmennyt reumatismia eikä oksetustautia, olivat tavallisesti Bismarck ja Bonde mukana virkamatkoilla, jolloin metsävahdit niitä palvelivat yhtä alamaisesti kuin itseään metsäherraa ja saivat eukot siunailemaan sitä leivän, lihan ja lehmänantimen runsautta, mikä noiden herraskoirien kitoihin upposi. Varsinkin tuli "Pärkin Pissi" siinä suhteessa kuuluisaksi. Mutta hento ja hienostunnt Glory jätettiin leimausajaksi kirkonkylän rouvien suojelukseen ja sai tämä silkinkarvainen elukka silloin uinailla joko tohtorinnan silkkihuovalla tai syötettiin sitä apteekilla makuultaan kermalla, sokerilla ja mantelitortulla. Piikatyttöset sitä kävivät salaa suutelemassa.
Nuoren forstmestarin kiintymys koiriin ei silti estänyt häntä olemasta huomaavainen yleisöäkin kohtaan. Varsinkin ensimäisenä virkavuotenaan oli Fjalar Berg Rämsänrannan kohteliaimmaksi herraksi tunnettu virkaniekka. Jo kaukaa hän nosti lakkiaan ja likelle tullen teki kauniin, syvän kumarruksen. Arvokas vaiteliaisuus antoi hänen käytökselleen suorastaan ylhäisen piirteen. Sekä tervehtiessä että hyvästiä heittäessä hän osasi pitää juuri sen rajan, joka pyhittää kohteliaat luonteet. Sopi kumartaa tai nostaa hattua toisen kerran ovelta tai pihasta lähtiessä, mutta missään tapauksessa ei sopinut toimittaa kolmatta lakinnostoa eikä kolmatta kumarrusta — olisi näyttänyt epäarvokkaalta.
Naisten seurassa oli Fjalar Berg siinä määrin huomaavainen että olisi voinut häntä luulla keskiajan ritarigermaaneista polveutuneeksi. Kesken kiireellisempiäkin toimiaan hän piti velvollisuutenaan saattaa ja kyyditä neitejä ja rouvia talosta taloon, veräjältä veräjälle. Jos sattui ettei itse päässyt mukaan, tahtoi hän ainakin jotakin lainata naisväelle. Hän nautti aivan ihmeellisesti siitä kun tiesi lainaajaa mairittavan kertoa ystävilleen että "nämähän ovat forstmestarin sukset" tai huudahtavan: "tiedättekös kenen nämä koreat kintaat ovat?" tai kiireesti huomauttavan: "forstmestarin hevonen odottaa porrasten edessä!"
Naisten seurasta Fjalar Berg piti etenkin syystä siitä että ne eivät näyttäneet ymmärtävän metsänhoitoasioita sekä myös siitäkin syystä että ne, poikkeuksetta, sietivät hänen kolmea koiraansa.
Mutta miesten joukossa herra Berg oli arempi.