— Muista sinä, vanha piru, ettet kauvan tällä rannalla leukojasi loksuta. Minä tuon tänne sekä vosmestarit että vallesmannit.
— Tuo molemmat akkasikin! nauraa hohottaa ukko Juntunen perään, nykäsee oven auki ja vetäytyy pirttiinsä.
18.
Herkko Tapion hermokuumetta yhä jatkuu. Mies makaa silmät auki, räväyttämättä tuijottaen matalaan laipioon. Hiki helmeilee hänen otsallaan ja suupielet värähtelevät…
Hän elää omissa näyissään:
Syyskäräjät muka ovat loppuneet, haasteet, rikossyytteet, sakotukset, riitakulut, ulosotot, sovinnon maksut ja linnaan langetukset ovat menneet tavallista menoaan, ja sekä talonpojat että herrat ovat palanneet päiväjärjestykseensä: siihen harmajaan elämän sisällykseen, jonka ristiriitaisuuksia ei kihlakunnan tuomarikaan kykene ratkaisemaan.
Lumi jo ohuesti peittää korven mannut; suuret, synkät vedet ovat sen verran jäätyneet että suksimiehen kannattavat…
Mikä nyt? Mikä hurjaniloinen kirveenkalske kaikuukaan metsän siimeksestä?
Eikä ainoastaan yhden kirveen, vaan useamman — siellä on työssä kymmenkunnan miestä.
Ja totisesti on hän, Herkko Tapio, heidän rakennusmestarinaan — hän, joka rakentaa Metsäherralaa.