— Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on: kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta, istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" — siinäkö kaikki?
Toinen ei vastannut.
Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt — herra Karm oli ainoa, joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin. Nirvana ei ollut tahtonut mennä avioliittoon, koska hänellä oli velvollisuutensa — omaiset, äiti…
Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän vajoamasta turmion kuiluun…
Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut, ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.
Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.
— Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin mahdollista lähteä luotanne — emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi Solmu Sortimo.
Niin tulivat he kotiin.
Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.
— Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän muunmuassa sanoa.