Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa. Hänkö se todella oli — hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär, joka noin puhui?

No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän matalan katon alta, iäksi pois…

14.

Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana neiti, että Solmu Sortimo häntä pyysi kanssansa kävelyyn!

He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka — nyt oli 18 joulukuuta — kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä. Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja kuitenkin — hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.

— Te ette ole ihminen, te olette — ihme! huudahti herra Karm.

Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien lomitse — hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat, joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.

— Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut kävelemään! Ajatelkaas — yhdeksän kuukautta sisällä?

— Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen nuottia. — Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!

Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo voinut hänelle vakavasti suuttua.