Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä — tässä talossa nimittäin tehtiin ahkerasti työtä — ja otti hänet vastaan lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.
— Monsieur Karm! huusi hän. — Varokaa ettei teidän matkarahojanne ensi yönä ryöstetä!
Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut, vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.
Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:
— Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät rosvoilta ja murhaajilta!
— Kyllä, kyllä, — vastasi suomalainen, — mutta uskooko neiti että rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua minun, yksilön, tunnelmain johdosta?
— Älkää pilkatko!
Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella seisoen avopäin hänen vieressään.
— Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. — Jos en minä joka päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen kuvan ääressä rukoiltiin!
— Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette luteerilainen? huomautti suomalainen.