— Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se jumalanäidin kuva, joka on meidän kaupungissa, voi pelastaa vaikka mistä.
— Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.
Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui myös kurkistamaan sänkynsä alle — tämä lapsuuden heikkous häntä itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen tapaansa puutarhassa… Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla. Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut, mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin kummallisesti? Yö oli noiduttu — nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä. Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi — tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä. Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä vielä tulevan.
Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin — tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.
Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain jonkunlaisen hunnun.
— Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. — Arvatkaapas, montako pukua minulla riippuu komeroissani?
— No? sanoi suomalainen.
— Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.
— Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.
— Mitä se on — kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.