— Olinkka on 19 vuotias, — sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.
— Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri hermostuneesti. — Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.
— Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen, puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon säteet sadepisarain läpi.
— En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte ikänne!
Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha. Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.
Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11 tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä. Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului olevan rappiollejoutunut aateliskoira…
Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään. Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa, ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä silti koskaan kevytmielisyyksiin.
* * * * *
Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen, ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin — ja ehkä juuri sentähden — tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten siipien hiljaa sivelevän itseään… Nirvanassa oli sittenkin jotakin äidillisyyttä… Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua. Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta yhteen… himmeässä tulevaisuudessa… tähtitarhojen takana… jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun… jossa kaipaava löytää kaivattunsa… jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? — vaikka kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli…
Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä — tämä oli tässä täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus oli hänessä kylmää, epänaisellista… Ah! nyt selveni Solmu Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian! mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa — oli — eikä kuitenkaan ollut…