Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle… ja antakoon Jumala anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä, se on hänelle käsittämätön totuus — hän on tulevaisuuden nainen, hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan ennenaikaansa… hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä, miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen, joka on vapaa, täydellisesti vapaa — kaikesta muusta paitsi itsekieltäymyksen kärsimyksestä!…

Näin hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen, jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: — hänhän, hänhän silloin varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"…

Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus. Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.

Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä toisenkin kohtaloa tutkimaan?

Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä tekemättä — niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli. Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen… Eikö se ole suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella muisteleva tämän naisen hyvyyttä!…

Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"…

Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän, kauhean, unettoman yön… Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon hurjia aikomuksia — Nirvana nukkui tuolla seinän takana…? Mutta tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.

15.

Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi… teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia… Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla. Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi selittänyt…

"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen. "Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen vuorokauden perästä on jo jouluaatto… Kidutus ja kuolema!" sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja koirien ulvontaa kuunnellen?"