— — —
He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat paljon, paljon… Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut. Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen syynsä.
Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta syvemmälle ei nytkään päässyt.
— Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!
Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.
Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli — sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä vuotta — ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin koko olemuksensa hehkulla.
Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se olisi ollut todellista rakkautta — sanoi mies —, niin ei se noin vain olisi sammunut… se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo, rakastaisikin toista!
— Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.
— Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.
— Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi toinen.