— Ystävyys…
Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.
— Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?
— Kaipaan! Se on minulle kallis…
— En ymmärrä, kuinka… kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti ymmärrä! Jos olisin niinkuin te… luotu erikoisella tavalla — ehkä panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt — ei! tässä on jotakin kylmää… minä vihaan teitä! huudahti Solmu Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä, tulvahti muistoina hänen päällensä.
— Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. — Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi — nyt te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa koskaan vakavasti luottaa!
— Niin, hetken ihminen… äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein päinvastaista kuin mitä oli sanonut.
He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:
— Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen — minun myöhemmin.
Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?
Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä, jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka itse vielä syvemmin oli rakastanut… Jos ei tuota muistoa olisi — olisi tässä puhdas väli, saneli hän.