— Näkemään asti, — sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.
— Näkemään asti — moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen kädessä.
Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee tarkoittanut?
Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan kanssa.
Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni, monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?" noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut selittämään, oli hän lisännyt: "Minä näin mitä te ajattelitte eikä näköni pettänyt"… "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.
"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana väittänyt: "minä olen ensimmäinen".
Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan, unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään. Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?
Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden, mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti, mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia. He — niin oli Nirvana kertonut — ajoivat uljaalla kolmivaljakolla vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin. Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli hän tänne jäänyt? — sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen, täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi? Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään, oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen helmoihinsa…?
Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.
2.