Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.
— Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?
— Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.
— Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan, rakastettava herra?
Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli hänestä sangen ikävä.
Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki, mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!
— Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra
Karmille.
— Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto, — vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat hajut häntä suorastaan iljettivät.
Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän päällä — ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä, kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita, muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?
Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.