Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:
— Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden — porttojenne kanssa?
Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi toinen häikäilemättä:
— Helvetin hauskaa!
— Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.
Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:
— Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista — tässä pirun ikävässä — on hetkellistä huvia?
Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella" arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä seurassa takaisin kaupunkiin. "He eivät parempaa kaipaa!"
Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen ympärillään tuoksui puhtaalta.
— Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.