— Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.
— Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. — Istun, istun pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen, kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.
— Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: — Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille, sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön — aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.
— En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.
— Kohta on juhannus, — jatkoi Nirvana.
— Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan aarrehautojen päällä.
— Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos tulisitte rikkaaksi?
— Liiat lahjoittaisin köyhille.
— Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, — ahdisti Nirvana.
— Ainakin matkusteleisin, — puolusti toinen.