— Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi yhä Nirvana.
— Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo, selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.
— Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.
— Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu
Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!
Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen vakavalle vastaväitökselle.
Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida: "Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee — tuo, jolle enemmän kuin kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin? ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?…"
Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman, auringon, kuun ja tähdet… Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä, jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta ja lähtiessään koettanut suudella — Nirvana Napoleonovnaa! Tosin ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?… Kuinka salaisesti harmissaan mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle, hiiskua?…
Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle, neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan — Olinkka neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen, sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen, jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät väkevästi monenlaisia hajuvesiä.
— Minua iljettävät teidän hajuvetenne, — morkkasi ylioppilas Karm.
— Nevan vettäkin mieluummin haistelen!
— Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.