— Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?
— Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen kavaljeerinsa hiuksia.
— Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.
— Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, mikä Suomen kansa oli ja missä se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka barbarisuuteen he itse olivat syypäät.
— Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.
— Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen korviinsa.
Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen kanssa, jota ei tuntenut.
Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse. Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa. Esitettiin hänellekkin — tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt juutalainen.
— Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?
— Kyllä siellä on minun soittokoneeni, — sanoi suomalainen vähän kylmästi.