— Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. — Kuinka sitä suomeksi sanotaan?
— Paimenluikku.
— Poimen? Sehän on kreikankieltä, — analyseerasi tohtori. — Ettekö opettaisi minutkin sitä soittamaan?
Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain kotitarpeeksi.
Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan, toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä, saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli häntä etsimään:
— Miksi ette virka mitään, te — suomalainen kivi?
— Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo loukkaantuneesti.
"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi" arvosteli hän itsekseen. "Leikillä hän sen tietenkin sanoo. Mutta ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."
Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään: "Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi — juro juuraskanto olen!"
— Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti, joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.