— — —
Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi — tämä pieni vanha rosvokaupunki, joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin Pietarin ja Moskovan seuduilta.
Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan myöden vihertävällä vedellä.
Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa ja kuhinaa — vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä — se sekaantui imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin… Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! —?
Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.
Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut pahasti.
— Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti
Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.
— Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.
— Olette kadottanut — kyllä tiedän — olette kadottanut sielunne hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi…
Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.