Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan. Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin. Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi laulajatar-naisen siellä yksikseen — polvilleen langenneena pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli jotakin sanoa — jotakin ivaavaa — mutta ei hän mitään sanonut. Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu suomalaiselle niin on rakas… "No, nämät nyt ovat pikku-asioita" ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.
— Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet!
Ovatko tuttuja? Luetelkaa!
Solmu Sortimo luettelee:
— Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia, aurankukkia… siellä on angervakin, mielikukkani…
Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät. Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen, ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua
"ah voi voi kun en miestä saa…",
jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.
— Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina
Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.
— Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu
Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.
Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä, kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella, ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää… Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa… Vieras maa, vieras kansa? — tosin se ei hänelle ole kotimaan vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin, mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä kiikuttaa — houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet, tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja… Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" — tai haukkuu minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja — kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun — nuoren ihmisen. Solmu Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle, joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai, nje panimai — yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia, mitä hänelle siellä annettiin — viskusoppaa se taisi olla, josta hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" — ja hän viuhtoi voimainsa takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi… Niin, hän muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!…