— Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.
— En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?
Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:
— Missä muualla olette oleskellut?
Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. — Ja meri vaihtaa joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin valkoinen, milloin punainen tai musta.
— Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa omalle vallattomuudelleen.
— Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen repäisevään tapaansa.
— Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans éducation! huudahti Irina Ivanovna.
— Niin, minä en solkkaa ranskaa, — ivasi toinen.
Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti. Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi: