Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen löysi.
— Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.
— Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja putosi pois.
— Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.
Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista tertuista. Toiset löysivät…
He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!" huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.
* * * * *
Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita, suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen, kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät, toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana, kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana — niin kummalliselta kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani…"
— Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: — olkaa hyvä ja kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.
Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala, hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista elämänhalua, kuten hänestä tuntui!