— Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.
— Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli: "Käyn, käyn — käskemättäkin."
Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.
Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille, jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä, toivossa — helpommin kuin Suomessa — kerran keikahtaa upseereiksi. Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja tuuheain tammien sisästä.
Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut menevänsä naimisiin opettajansa kanssa…
Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.
Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin toisinaan oli alakuloinen…
Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön. Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä juhlallisesti nimitettiin.
— Mitä te ajattelette? uteli hän. — Te haaveksitte?
— Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, — minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?