— En! mamma on kieltänyt… vastasi Olga neiti stipendiaatin suureksi kummastukseksi.
— Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, — lausui suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: — Sellainen liikanainen ihminen olen minäkin.
— Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?
— Minä juuri, — väitti toinen, — varsinkin tänä iltana olen sen entistä selvemmin taas tuntenut.
— Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. — Teillä ei sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette…
— Ei! jospa tietäisitte, neiti… Ette voi aavistaa, missä mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu vieläkin että menen kuolemaan…
— Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen neiti neuvottomana. — Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla syypää että tänä iltana olette surullinen?
— Te ette ole syypää synkkyyteeni, — vastasi suomalainen ylioppilas juhlallisesti, — eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin iltaruskoa riutuvan päivän valossa…
— Heretkää!
— Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden — sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!