— Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. — Muut suomalaiset herrat, jotka meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, — lisäsi hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

— Hyvää yötä, neiti, — sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, — kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken lauloitte.

— Kuulkaas, monsieur Karm, — opetti Olga Napoleonovna, — kun nyt panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette saa. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa itsenne — Jeesukselle Kristukselle.

— Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista. Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

* * * * *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin… naimakiihko hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi: eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä, joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman sydämmesi pohjalla…

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt, uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar, syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin, sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. Sinuun, suomalaiseen nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo, ja lauhkeasti…ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä — kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi, varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa syvämietteisesti — Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen, joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti kokematonta miestä.