Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella, joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat puolet — hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä, ylpeän sydämmen syvää sivistystä.
Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta, kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko hänen korkeassa vartalossaan — kuningatar hän oli, mutta kuningatar, joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden tunnetta rinnassa, riutuneessakin.
"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä kesäpäivinä.
Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa, mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli, sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen tunnelmaan… sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli, vaan jotakin aivan toista… Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa… Ne olivat rakkauden, sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan… Siinä satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.
— — Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä, ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla arvuutusleikeillä: — kahdesta ratsastajasta, jotka löivät omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen, kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan — ja niin ihmeen lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa… Jo joutuu yö ja satakieli alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa… Mutta missä on Nirvana, ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.
— Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, — onko teillä muita veljiä, jotka noin soittelevat?
— On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.
— Soittavatko sisarenne?
— Eivät nekään soita.
— Ettekös olekkin nuorin kaikista?