— Nuorin olen.
— Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette nuorin.
— Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.
— Näin sen jo päältäpäin, — vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna. — Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin muita lapsia…
— Kuinka te senkin…? Jospa se ei olekkaan totta…
— Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.
— Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.
— Vai ei ole totta… Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?
Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.
— Te varmaan kirjoittelette runoja?