— Tahdon miettiä asiaa, — sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.
Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"
"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi tietänyt, kuinka toinen nukkui!!…
— — —
Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13 henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli, joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan, hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa, tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, — siitä kaikesta kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia, jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.
Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli pakko häntä kiittää retkestä.
Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten hänen tapansa oli:
"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain vastenmielistä — ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan. Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."
Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.
Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua. Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen, tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa — vaan omaa vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös, tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin, onnetonta joukkoa.