Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus, riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan — kaikkien ihmetykseksi — kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle, vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan, kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin. Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä, joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm — Irinankin suhteen — ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa sanottavaa.
Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.
Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann, vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa. He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään. Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi, joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti, ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.
Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita. Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan — ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa, Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän — virallisiin toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja, mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä — kaiken surkeuden jälkeen — julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä vastaan.
Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta varallisuussuhteistakaan.
Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät, mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset, vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän venäläiseen tapaan — Aleksandra Napoleonovnaksi.
7.
Elokuu oli menossa.
Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut. "Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut. Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen vankkurissa, — maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú", jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi tervassa".
Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään eri katua.