— Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että kävelisin kanssanne kainalokulussa? —
— Niin! ja te — kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.
Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa närkästyvän.
— Mutta jos te, — vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, — olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.
— Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi, miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!
— Ei, hyvä ystävä, — puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te pyysitte, en totisesti voinut… en tohtinut… itseni vuoksi… en sitä tässä saata tarkemmin sanoa… sopersi Solmu Sortimo.
Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.
— Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?
— Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin ikävää välillemme tulee…
Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi: