— Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?
— Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta…
Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.
Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi kirjoittaa venäjäksi:
'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä…
'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten, niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)
.näämelielys ätiet isiytyättieH
Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen päättänyt etten koskaan — ainoastaan venäjänkielen tähden, jota isänmaassani halveksitaan — mene venäjänkielisen naisen kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi iljettävää pettämistä…
Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi, joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla enempää…'
Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu
Sortimolle: