— Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä! huudahti nyt Tatjana neiti.
— Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?
Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli hänkin jo ollut kihloissa!
— Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. — Te?
— Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut punainen hame, vaan että se on repeytynyt.
— Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. — Kertokaas hiukkasen!
— Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. — Ensin oli opettaja — sitten oli tehtailija — ja sitten oli tykkiväen-luutnantti.
— Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. — Ja syyt, miksi kihlaukset purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?
— Oli kovin prostoi-ihminen, — selitteli Tatjana. — Lakkasi miellyttämästä.
— Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. — Olitte siis itse vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?