— Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. — Kaikki oli jo valmista häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu — äiti pani esteen, ei sallinutkaan!
— No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi suomeksi.
— Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. — Mamma oli silläkertaa kovin paha!
— Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen.
— Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?
Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:
— En tiedä. Hän oli hyvä!
— Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän! opetti suomalainen. — Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä…
Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.
— Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu
Sortimo.
— Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana muistelemaan. — Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin…