— Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. —
Siinäkö kaikki?
— Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin!
Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty…
— No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.
— Kuoli! ilmoitti Tatjana.
Hetken vaitiolo.
— Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.
— Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin, öitä valvoin… sain keuhkokuumeen ja — kauheasti laihduin!
Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.
— Minä, — lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!
Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.