* * * * *
"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi, joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa arvostelevainen — emmekö me kaksi siis yhteen sovi — emmekö?"
* * * * *
"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän tabernaakkelini yläpuolella — yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni asettanut…"
* * * * *
"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet onnellisiksi…"
9.
Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä, jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä…
Käsi oli jääkylmä!
Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? — uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti — voi minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa…"