— Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, — sanoi Nirvana hiljaa, heidän keskustellessaan jostakin.
Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella äänellä:
— Millaisia sitten?…
Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä toinenkaan kysymystään uudistanut.
Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä… Ja Solmu Sortimon sydämmessä asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"
Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu
Sortimon rakkauden joessa.
Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.
— Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, — sanoo Nirvana jonakin toisena iltana. — Hiljaa, hiljaa kohosin ylös ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.
Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:
— Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin, kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta… Tietenkään se ei onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut hauskalta.