— Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!
Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta, jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".
Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle, hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta. Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle vielä elämässäni… niin, niin… onhan lupa ajatella pitemmälle… ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun…
Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.
— Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle löytäneet — se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.
Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa… Sillä olihan hänkin vielä sielultaan lapsi — ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään. Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä… Tänne olivat lähettäneet hänet musiikkiopistoon — ja ehkä siinä sivussa vähän keittämäänkin… ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla…? Hui hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki… mutta onhan muutakin kaunista… Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.
He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.
— Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte luonnollisesti perässä.
— Eihän toki…
He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.